Jouni Inkala

Minerva

              - Iltaäänille -

Kun lapsuudessa lamppu hämärtyi ja alettiin
lukea ääneen, kulki aina ensimmäisenä
sekametsän jalopuissa elävien
pöllöjen luokse, ja astui sisään
niiden lämpimiin koteihin.

Samastui rauhallisesti kääntyilevän
tuuhean pään liikkeisiin, satunnaiseen painon
vaihtamiseen vasemmalta oikealle,
luotti terävän nokan tipauttamiin,
arvoituksiin.

Ei halunnut muualle, lehvästö, aurinko,
kaarille jännittyvät kotkansiivet
ja saraheinät eivät antaneet
hänelle samaa levottomuutta kuin otsasta
etusormina kasvavat höyhensarvet
punaiset silmät, kynsien, kuin ikuisen
sormuksen puristus.

Pääsi lentämään pehmeän selän päällä
sinne, mihin muilla metsän eläimillä
ei ollut lupa saapua. Ja pöllöt veivät
mukanaan, tummiin, avariin syvyyksiin
joista ei hiiskahdeta kenellekään
ja vielä myöhemmin, kun aikaa oli
kulunut jo vuosia, seuraan, joka
aloitti väittelyn, mikä tuskin koskaan
on liian myöhäistä.

(Teoksesta Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä, WSOY 2008)


Jotkut miehet, niin olen lukenut, antavat hiustensa/
ja kynsiensä kasvaa, jonkin jumaluuden/
kunniaksi. Eräs piteli käsivarttaan/
koholla niin kauan, että se jähmettyi/
paikoilleen, kuin vuosisatojen lävitse/
jalustallaan seisovaksi patsaaksi.//

Itselläni on hetkiä, joissa tunnen, miten hiukset/
kasvavat sisäänpäin, aivoihin,/
ja kynnet tunkeutuvat hyvää vauhtia,/
suonia pitkin, kohti sydäntä. Mutta tämä/
ei koskaan kestä kauan. Ei kahta,/
kolmea minuuttia pidempään.//

Parta jatkaa jaloittelua leuallani./
Hiukset odottavat turhaan lepoa./
Kynteni muistuttavat kalkkipilkkuineen jokea/
jossa keväisin lipuu jäälautta ohi./
Kuolemani hetkellä, kysykää niiltä, miltä tuntuu olla/
vielä hetken elossa. Miltä tuntuu odottaa/
Lacrima Mortiksen valuessa silmäkulmasta/
viimeistä armoniskua.//