Katariina Vuorinen

Punahilkka

Valoverhokangas, yön harva vallitus/
kurottaa huoneesta perään/
Käärii kasvot kadulle, nuoruuden unet tahmeisiin papereihin./
Pilvipouta jähmettyy ympärillä, näillä askelilla matkalla talven pataan,/
sotketuksi hirven jalkoihin, särjen keitetyt silmät päähän./
Liikennevalot hehkuvat/
kasvoille nostettujen käsien läpi,/
käännymme kulmista kiiltävät hampaat esillä, yliajettuina/
kun kita käy, rakkaus syntyy.//

Kovat tiet hiovat koiran kynnet, aamuyöt kauniit tavat/
taas kaduimme, kirjat kastuivat, nimet unohtuivat,/
ikävän peräpeili johdattaa laumaa, yhtäkin ihmistä.//

Taas puhuimme käheiksi,/
suut ripustettu kuivumaan/
lakanoiden sekaan, lupausten pyykki oransseilla naruilla,/
laatikoissa hiekka hääkakkuina,/
lapset palautettu elokuussa//

Ja talojen ja kettinkikeinujen tarhasta/
tunkeudumme aukean viimaan,/
autoon takaovista, leppien ja kuusten ja marjojen sekaan/
Siellä otamme vielä haluamamme,/
sutta niskasta,/
vastakkaisissa nahoissa veri sakkaa karvoiksi ja hampaiksi/
väärin kootut sadut kulkevat pihasta toiseen,/
lukkoa tapaillaan varovasti pimeästä.

(Teoksesta Kylmä rintama, Savukeidas 2006)