Tulostettava versio

Teemu Manninen

ELEGIA MUN SUKUPOLVELLE

Vempainten tulva Phuketissa, kuolevia turisteja,
hyviä makkaroita, täs on mun sukupolvi,
videokamerassa tissejä ja hyviä perseitä pyyhkivän
pakkotyöllistetyn kääpiön tarina,

lystikäs hengen ja materian suhde taustalla
luonnonkauniita lajikuolemia, stroboja,
elektroninen xtaasi, sporttinen blondi
ja urheilufriikki, jonka

verkkopersoonallisuudella ei ole oikeita tunteita,
tunteet ovat kehittyneet kymmenien
miljoonien vuosien aikana, meidän
on ollut pakko oppia englantia

työporukalla samalla kun Kaivohuoneella
sinkkujen pikkujouluissa Jumala on itse kumonnut
itsensä "jotain alta minuutissa": isät opasti,
äidit teki likaisen työn, uskonnon siipi

katki, tieteen siipeä ylistetään, meitä viillellään
saatananpalvojuudella, ja tämä on vasta alkua.
Tiedän, ei se oo mun syy: kaikki paha,
josta kannan syyllisyyttä,

olosuhteet, kärsimykset, ihmissuhteet, ne ovat
salapukuinen siunaus, jos suhtautuu oikein:
aina pitää olla joku lohikäärme,
jonka kanssa kamppailee.

Silti mua sattuu ihan vitusti enkä mä edes tiedä miksi.
Muksuina pelattiin kuurapataa pihalla.
Nyt mä taidan mennä
satuttaan itseeni sinne.

(Teoksesta Lohikäärmeen poika, Tammi 2007)


Kuolleita soluja muistaessa

Solujen kierron päättyessä/
linja-auto kiitää aamukymmeneltä/
kantaen vastasyntynyttä sielua/
sarastuvassa maisemassa.//

Tässä kosmisen säteilyn/
ja menneiden elämien ristipaineessa,/
seitsemän vuoden välein samassa jamassa,/
onko torjunta vatsan kaiherrusta aamukahvin jälkeen?//

Entä miksei neroutemme keksi pilleriä/
tähän matkapahoinvointiin kun kuskimme/
kaahaa meitä ruumiista toiseen/
tietoisina ainoastaan muististamme,//

talvirenkaista rouhimassa teiden tuoretta pintaa?/
Kenties sielu ei vaella ilman kitkaa,/
mutta mätänevät pellot, lehtiniljaiset hiekkatiet/
odottavat jo lumimyrskyä.//

Ei enää tätä kiduttavaa syksyä./
Kuulkaa minua, oi vaeltavat pilvet,/
taivaalliset kammat: laskekaa yllemme/
nirvanan vihje, jumalten hilse.

(Teoksesta Turistina täällä, Tammi 2004)

Teemu Manninen on vuonna 1977 Espoossa syntynyt, nykyään Tampereella asuva runoilija. Manninen opiskelee Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä, historiaa, filosofiaa ja latinaa.

"Ihanteeni on klassinen sivistys, mutta myös romanttinen vastarinta. Olen konservatiivinen anarkisti. Arvostan humanistista oppineisuutta: kuolleiden kielten ja kuolleiden ajattelijoiden tuntemusta ja laajaa historiallista näkemystä. Sankarini on jokainen, joka on lukenut edes yhden ennen 1700-lukua kirjoitetun teoksen ja aidosti pitänyt siitä. Tweedin ja hapertuneiden nahkakansien lisäksi arvostan kuitenkin myös niittejä ja kettinkejä, poliittisen radikalismin perinnettä, sekä populaarikulttuuria ihan periaatteesta sen (lähes) kaikissa muodoissa. Mielestäni yhteiskunta ei ole elinvoimainen ellei se tue kansalaisten luovuutta kaikilla niillä inhimillisen epämääräisyyden alueilla, joille kansalaiset valitsevat vaeltaa.

En kuitenkaan elättele harhaluuloja omasta asemastani. Kirjoittava ihminen on Jumalan hullu: tuhlaa aikaansa turhuuksiin, kuolleisiin unelmiin. Silti, jos voisin, korvaisin pakkoruotsin pakkolatinalla, MTV:n BBC:lla, Elviksen Dantella ja sähkökitaran Roland 303:lla."

Tuotanto:

• Turistina täällä, runokokoelma, Tammi 2004
• Lohikäärmeen poika, runokokoelma, Tammi 2007
• Futurama, PoEsia 2010