Maria Matinmikko: Valkoinen

Valkoinen on Maria Matinmikon esikoisrunoteos. Se jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat muun muassa luonnosta, eläimistä, talvesta ja sodasta. Runot kuitenkin haastavat ajattelemaan ja kysymään, mistä ne todellisuudessa kertovat.

Matinmikon ilmaisu on omaperäistä eikä niin perinteistä runoa. Osa teksteistä on pitkiä ja tajunnanvirtamaisia, kuin päiväkirjan tekstejä. Fantasiamaiset elementit kantavat läpi teoksen luoden omaa maailmaansa. Mitä pidemmälle Valkoista lukee, sitä paremmin runojen maailmaan uppoutuu ja sitä enemmän ne koskettavat.

Runojen yksi teema on kokoelman nimeenkin sisältyvä lumi ja talvi. Runoteos johdattelee lukijan talveen ja sen kylmyyteen. Itseni ainakin pysäyttivät kohdat, joissa lumen kylmyys ja peittoavuus piirtyvät selkeästi mieleen: ”Lumella on valtava voima vaientaa kaikki. Loputtomasti valkea maa. Valkoinen joen yli, vuoren yli, ihmisten yli.”

Teoksen runoissa elävät nykyisyys ja menneisyys rinta rinnan. Runoja leimaa tietty ajattomuus. Niihin tekee mieli palata niitä sulateltuaan, miettiä niitä ja pohtia niiden merkityksiä. Valkoinen kyselee paljon vaikeita, mutta samalla teräviä kysymyksiä. Valkoista ei vain lueta, vaan samalla tulkitaan.

Runoissa toistuvat samankaltaiset kielikuvat, ehkä jopa liiaksi. Välillä on vaikea havaita, mihin edellinen runo loppui ja mistä seuraava alkaa, sillä tekstit ovat niin yhteydessä toisiinsa. Samalla tajunnanvirtamainen tyyli saa osassa runoista hieman liikaa valtaa. Pisimmistä teksteistä olisi saanut kenties iskevämpiä, jos niitä olisi lyhentänyt edes muutaman rivin verran.

Valkoista on vaikea kategorisoida. Sen tyyli jää niin omalaatuiseksi, että Matinmikolta on lupa odottaa vielä hienoja teoksia jatkossakin. Valkoinen palkittiinkin YLE:n Tanssiva Karhu -palkinnolla 2013.

3/5