Kiiltomadon pääkirjoitus: Haavikko – runoilija ja talousmies
Lukukeskus – Läscentrum
Tiedote / pressmeddelande 6.11.2008
http://www.kiiltomato.net/
http://www.kiiltomato.net/?lang=swe
Tiedustelut / för vidare information: Riitta Vaismaa, riitta.vaismaa(at)lukukeskus.fi, 09-77461144, 050-3019226
Kiiltomadon pääkirjoitus: Haavikko – runoilija ja talousmies
Kirjailija Antti Tuuri muistelee Kiiltomadon marraskuun pääkirjoituksessa runoilijaa, kustantajaa ja talousmiestä Paavo Haavikkoa. Tuurin mielessä ovat Otavan kohtalonvuodet 1960- ja 1970-luvuilla, Haavikon toimet Suomen kirjailijaliiton talouden pelastamiseksi 1990-luvun laman aikana sekä oman kirjailijanuran alun ensimmäisen omistusasunnon hankkiminen Haavikon takauksen turvin.
Kuva Pertti Nisonen
Haavikko perusti 1980-luvulla oman Art House -kustantamon. Hän julkaisi runoja, proosaa, muistelmia, teki librettoja, kirjoitti kolumneja, johti kustantamoa ja hoiti omaisuuttaan. Kirjailijaliiton talousvaliokunnan kokouksista Tuuri muistaa Haavikon kannanotot maan tilasta, kustantamisen mahdottomuudesta ja maailman menosta. Haavikko puhui hiljaisella äänellä, epäselvästi ääntäen, niin että kuuntelija sai olla koko ajan tarkkana pysyäkseen mukana hänen ajatustensa kulussa. Aina se kannatti, Tuuri kirjoittaa.
Kustannustoiminnan kehitys suretti Haavikkoa. Hän ei hän malttanut olla ironisoimatta kustantamojen intoa myydä yhä enemmän kirjoja, jotka olivat pelkkiä kustannustuotteita. Kirjailijoista ja heidän asemastaan puhuessaan Haavikon ironiassa oli aina mukana lämpö ja ymmärrys. Hänellä oli aito huoli siitä, kuinka hyvän kirjallisuuden kirjoittamista voitaisiin edistää. Skeptinen Haavikko Tuurin mukaan kuitenkin oli, koska ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.”
***
Lysmaskens novemberledare: Haavikko – diktare och företagsledare
Författaren Antti Tuuri minns i Lysmaskens novemberledare Paavo Haavikko, diktare, förläggare och företagsledare. Tuuri erinrar sig förlaget Otavas ödesår på 1960- och 1970-talet, Haavikkos agerande för att rädda Suomen Kirjailijaliittos ekonomi under 1990-talets recession, och hur han i början av sin författarkarriär kunde skaffa sig sin första bostad genom ett lån som Haavikko gick i borgen för.
På 1980-talet grundade Haavikko ett eget förlag, Art House. Han gav ut egna dikter, prosa, memoarer, han skrev libretton och kolumner, ledde förlaget och skötte sin förmögenhet. Tuuri minns författarförbundets ekonomiutskottsmöten, där Haavikko uttalade sig om tillståndet i landet, om det omöjliga i att vara förläggare, om världens gång. Haavikko talade lågt och otydligt, så att lyssnaren hela tiden fick vara på helspänn för att följa med i tankegångarna. Men det var alltid mödan värt, skriver Tuuri.
Haavikko sörjde över utvecklingen i förlagsvärlden. Han ironiserade över förlagens iver att sälja fler och fler böcker som inte var annat än förlagsprodukter. Men när han talade om författarna och deras ställning innehöll hans ironi alltid värme och förståelse. Han var genuint engagerad i hur man skulle underlätta livet för den goda litteraturen. Men också där var Haavikko, enligt Tuuri, en skeptiker. ”Näst efter att skriva är att läsa det svåraste” skrev han i en av sina dikter.